Kiireitä

Huhheijaa ja kiirettä pukkaa! Töissä on ollut IHANAA! Aivan mahtavaa sanoa näin nyt alkuvuoden stressaamisen jälkeen. On mukavaa mennä töihin ja töistä palaa kotiin väsyneenä, mutta tyytyväisenä.

Käykää lukemassa mitä mun työhöni kuuluu, jos yhtään hevoset kiinnostavat (tai alpakat, niitäkin löytyy!): http://nohkuanponitiimi.blogspot.com

Hääasioita en nyt tällä hetkellä ehdi enkä oikein jaksa päivitellä, kaikkea pientä on tullut tehtyä ja hankittua mutta palataan aiheeseen paremmalla ajalla, täällä on tyttö kipeänä ja viime yö mennyt taas molemmilla pyöriskellessä sängyssä levottomina...

Päivitystä ja palavereita

Kyllä ne häät vain lähestyvät, todella jännittävää ajatella että pian on yli vuosi suunniteltu ja odotettu tuota kesäkuista päivää! Stressiltä ei ole vältytty, kun raha-asiat menivät vähän perseelleen tässä minun vaihtaessani työpaikkaa ja miehen aloittaessa yrittämisen. Noh, ei voi muuta kuin ajatella, että kyllä tästä suostakin jotenkin rämmitään. Kaikki ylimääräinen on karsittu pois, ei mitään viikonloppureissuja tai shoppailua (muuta kuin hääasioihin liittyen) joten eiköhän se tästä. Onneksi kaikki maksut eivät tule päällekkäin vaan hieman ripotellen pystyy niitä makselemaan. Isot kulut on kuitenkin vielä edessä, esimerkiksi juhlapaikan vuokra...

Täytyy silti sanoa, että vaikka palkka nyt hieman laski niin en kadu ollenkaan. Töissä on ollut todella mukavaa vaikkakin rankkaa, nyt tosin fyysisesti, kun kotihoidossa oli enemmän se henkinen puoli koetuksella. Tämäkin asia onneksi korjaantuu ajan kanssa, kun lihakset alkavat tottua hommaan.

Danny 4v valmistautuu oripäiville ja on päässyt nyt työn makuun. :)

Siitä puheen ollen, tulin tuossa katsoneeksi itseäni peilistä ja oli pakko ottaa mittanauha käteen. Viime syksystä on vyötäröltä lähtenyt 5cm, reisistä 3-5cm ja lantiolta 1cm. Enkä ole todellakaan ollut enää millään kovalla dieetillä, liikkunut vain enemmän kuin aikaisemmin. Lantion alueelta ei sentit meinaa karista joten kai tässä tarvitsee alkaa vielä kyykkäämään, se kun alunperinkin oli se ongelmakohta. Reisistä on tosiaan toisesta lähtenyt 3cm ja toisesta 5cm... Kahden sentin ero on aika iso, täytyy siis tuota heikompaa reittä yrittää työstää myös jotenkin.

Lillikin on päässyt töihin mukaan. Aika rankkaa oli. ;)

Perjantaina palaveerattiin meidän häätiimin kanssa! Oli ihan mukavaa istahtaa saman pöydän ääreen ja käydä asioita läpi. Olin tehnyt meidän häistä hienon powerpoint-esityksen ja kaikki käytiin kyllä läpi bingoista bändiin ja menusta huiskutuskeppeihin... Bestmanitkin lähtivät hienosti mukaan juttuun alun "Äh saako mennä vielä tupakalle/vessaan..." -nutinan jälkeen. Noh, minuahan siinä vain koitettiin kiusata, mutta ei tämä bridezilla noin vähästä lähde mukaan juttuun. ;) Porukka sohvalle ja televisiosta esitys pyörimään vain. Hyvin saatiin päivän kulkua mietittyä yhdessä ja sitten maisteltiin meidän hääviiniehdokkaita. Black Tower valkkautui oletetustikin meidän valkoviiniksi ja josko punaviinin ottaisi samalta valmistajalta sitten.

Vielä olisi huhtikuulle paljon askarreltavaa. Menut/ohjelmat ja huiskutuskepit... On niissä työtä kyllä, vähän hirvittää ajatellakin, kun en edelleenkään ole mikään askartelija. Onneksi on kaksi ahkeraa kaasoa ja yksi innokas äiti. ;)

Kohta pitäisi myös tavata pappi ja kanttori sekä meidän valokuvaaja. Mukavaa saada lyötyä lukkoon lisää yksityiskohtia.

Olen muuten töissä nyt aika lähellä meidän vihkikirkkoa! Ajelinkin eilen sitten kirkon kautta kotiin ja kyllä se on vaikuttava näky, iso ja jylhä... Muutama potentiaalinen kuvauspaikkakin löytyi.

Tee sitä mitä rakastat

Tee sitä mistä saat iloa elämääsi... Näitä olen hokenut itselleni, kun päätin että jätän kotihoidon taakseni ja palaan hevosalalle. Sain siis tosiaankin uuden työpaikan jossa aloitan ensi viikolla. Kotihoito ei ollut koskaan minua varten, melkein tiesin sen jo kättelyssä mutta halusin sille antaa mahdollisuuden. Ei minusta ole vain työhön, joka on todella kellotettua ja "valvottua" - eikä sen vuoksi, että tekisin hitaasti / liian nopeasti / toimintani ei jollain tavalla "kestäisi päivänvaloa" vaan yksinkertaiseksi siksi, että se tuo muutenkin rankkaan (lähinnä henkisesti) työhön vielä lisästressiä. Päivä alkaa kelloa vahtimalla, että aloitat työt minuutilleen oikeaan aikaan, päivä kuluu kelloa tuijottamalla ja lopetat päiväsi tasan samalla tavalla - tasan oikealla minuutilla... Sen lisäksi tulehtunut ilmapiiri joka teki sen, että töissä ei ollut millään tavalla mukava olla. Okei, työ on työ, mutta työ on niin pirun iso osa päivästä, että jos siellä ei ole edes mukava olla niin ainakin itse tulin työn ulkopuolella todella väsyneeksi ja kärttyiseksi. Olen ollut onneton.

Olen tässä potenut kotona selkäkipuja nyt joitakin päiviä ja niistä huolimatta kokenut olevani taas oma itseni - iloinen, pirteä, toimelias. Stressillä on kyllä kummia piirteitä, stressi tekee ihmisestä ihan monsterin, tai ainakin se tekee minusta sellaisen. Nyt kun ei ole tarvinnut päiväänsä stressata, olen taas "herännyt henkiin".

En siis miettinyt ihan hirveän kauaa, vastaanottaisinko uuden työpaikan. Ensi viikon torstaista lähtien teen tallia ja ratsutan nuoria hevosia Nohkuan ratsutilalla Sastamalassa. Siellä on aika makea järvimaisema mitä saa katsella kun tallin pihalla tallustelee... Ja on varmasti maastoja missä nuoria hevosia on ihana käydä tutustuttamassa kotipihan ulkopuoliseen elämään! Meitä on Nohkualla töissä sitten kaksi ammattilaista, tasa-arvoista tekijää ja uskon, että saamme yhdessä paljon aikaiseksi myös tallin toiminnan kehittämisen puolella.

Olen niin innoissani! Aikoinaan tallityöt kaatuivat siihen että tulin raskaaksi, mutta syy siihen etten palannut hevosalalle oli huono palkkaus ja olenkin aina sanonut, että ikinä en olisi hevosalalta pois jäänyt, jos sieltä saisi sellaisen palkan millä pystyy elämään. No nyt löytyi työpaikka jossa työntekijää arvostetaan ja maksetaan enemmän kuin sitä TES:n alinta mahdollista... Ei palkasta sen enempää, mutta ihan hyvin sillä pystyn elämään ja osallistumaan perheen kuluihin. Ehkä jätän jotkut kengät ostamatta (ai miten niin kenkiä on ihana ostella?) mutta se on sellaista, valintojen maailma. Toivon, että pääsen myös pitämään Lilliä edes silloin tällöin mukana töissä niin olisi silläkin enemmän tekemistä elämässään, nyt kun ei olla edes mihinkään Toko-ryhmään päästy ja toiminta rajoittuu oman pihan tallaamiseen. Ollaan me alettu käveleskellä muuallakin kuin pihalla, mutta ei voi puhua vielä mistään pitkistä lenkeistä, max kilometrin verran käydään tuolla kylillä pyörimässä ja sellaista vauhtia että itse saa harppoa jo aikamoisia askeleita mutta Lillin vauhti on sitä käveleskelyä... Odotan, että se kasvaa sen verran että pääsisin juoksemaan sen kanssa, saisi Lillikin lihaksistoa vahvistettua. Mutta jättirodun täytyy antaa kasvaa rauhassa.

Tästä tuli nyt tälläinen vuodatuspostaus, mutta oli selvästikin pakko saada nämä ajatukset ulos. Odotan vain, että viikko kuluisi nopeasti että pääsisin aloittamaan Nohkualla. Samalla päässä surisee, mitä kaikkea tarvitsenkaan... Ainakin kengät. Ai niin, mun piti olla kenkienostolakossa... No mutta pakko saada työkengät, en halua uusia lenkkareitani pilata tallihommassa. Ei hajuakaan missä mun vanhat tallikengät on! Ehkä täytyisi vielä käydä penkomassa varastoa... Auto pitäisi myös vaihtaa, työmatka alkaa olla jo sen verran pitkä että dieselin osto olisi ihan järkevää. Kaipaako kukaan autoa? Olisi oikeasti hyvä ja toimiva 1.8l bensakoneella pyörivä Ford Focus (-01) myynnissä... Farkkumalli ja tosi siisti sisältä ja ulkoa. En todella myisi pois, tää on ensimmäinen mun auto joka TOIMII ja johon ei ole jouduttu tekemään mitään remppoja, ihan just katsastettu jne. Mutta pakko saada riisseli.

AI NIIN!!! Täähän on hääblogi ;) Arvatkaa mitkä lähti eilen matkaan ja ovat varmaan suurimman osan saavuttaneet tänään?

Ja arvatkaa miltä näiden tekeminen näytti? Kysynpä vaan, että miksi miesten täytyy keksiä aina jokin laite jolla tehdä asiat? Miksei voi vain tehdä? Huokaus, no kiva että ainakin tavallaan mieskin osallistui... ;) Pahoittelut kännykkälaadun kuvista, myin järkkärini pois enkä ole vielä ostanut uutta tilalle...

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2015

Koska ei ollut minkäänlaista vuodenvaihteen tuntua ilmassa itselläni pihalla paukkuvista ja välkkyvistä raketeista huolimatta niin pakkohan sitä oli itsekin sitten mietiskellä, mitä se vuosi 2014 pitikään sisällään. Rehellisesti sanon, että (äidiltä opittuna?) piti kyllä kuvista katsoa kun ei ihan meinannut edes muistaa mitä alkuvuonna tapahtui...

Postauksen kuvituksena Sirin ottamat kuvat minusta ja Popista sekä toiselta päivältä minusta ja Lillistä, kun olin pitämässä tuntia Popin ratsastajalle.

- Sain ensimmäisen, vaikkakin vain hyvin lyhykäisen sijaisuuteni valmiina lähihoitajana ja vielä ihan "omalta suunnalta" eli mielenterveyspuolelta.
- Yritin yrittää hevosalalla muutaman kuukauden verran.
- Yrittämisen lopetettuani lopetin myös hetkellisesti ratsastuksen kokonaan.
- Sain elämääni "Dinan/hevosten korvikkeen", ihanan "pienen" Lillin! Helpottamaan Dinaa kohtaa tuntemaani ikävää ja hevosten jättämää aukkoa. Isot saappaat, mutta Lilli on täyttänyt ne ja vielä enemmänkin jo nyt ollessaan vasta 8kk ikäinen.
- Sain toisen työpaikkani lähihoitajana, hieman pidemmän sijaisuuden jälleen ihan omalta suunnalta eli mielenterveys- ja päihdetyön puolelta.
- Tutustuin työni kautta ihaniin ihmisiin joiden toivon säilyvän elämässäni vielä jatkossakin!
- Tein pari huikean hienoa laivareissua ystävien kera, lämpimiä muistoja niistä reissuista!
- Pääsin kokemaan lapsen uhmaiän. Mutta jotain hyvää siinäkin, Lotta kasvoi ja kehittyi ja jaksoi touhuta enemmän "isojen tyttöjen juttuja" ja muistissa on hyvin esimerkiksi ensimmäiset "kaverisynttärit"! Oli vauhtia ja meininkiä ja hurjan hauskaa. Lotta myös kävi ensimmäisellä ratsastusleirillään. Äitikin pääsi mukaan!
- Sairastin keuhkokuumeen ja mononukleoosin ja nämä yhtäaikaisesti. Tähän astisen elämäni hirvein kokemus...
- Sain purukalustoni kuntoon! Olipa mukava kuulla hammaslääkäriltä "Nähdään vuositarkastuksessa ensi keväänä!" kun oli keväästä asti taistellut tulehduksien ja särkyjen kanssa...
- Pääsin hevostelun makuun ihanan Popin kanssa ja tutustuin ihanaan Siriin!
- Oli paljon suunnittelua, pohtimista, järjestelmistä ja äh, askartelua. Mutta onneksi ihanien ystävien kanssa.
- Olen rakastanut, surenut, iloinnut, ollut innoissani, ollut allapäin, kokenut niin epäonnistumisen kuin onnistumisenkin tunteita.

Mutta mitä on odotettavissa tältä vuodelta 2015?

- Työpaikkani vaihtuu tammikuun jälkeen sijaisuuteni loppuessa, uutta ei ole vielä tiedossa mutta toiveita elättelen siitä, että pääsisin nyt työhön jota nauttisin tehdä monia, monia vuosia eteenpäin. Lupaan itselleni sen verran, että kuuntelen myös tunteitani enkä pelkästään järkeäni, työstä täytyy myös tykätä ja sen täytyy inspiroida.
- Lillin kanssa kierretään näyttelyitä Suomessa ja toive olisi käydä myös ainakin syksyllä Norjassa näyttelyreissulla.
- Tapaan toivottavasti sellaisia ihmisiä joita en ole nähnyt sitten 8 vuoteen. Jos heistä kaikki ei pääse tänne Suomeen, lähtisin niin mielelläni loppuvuodesta tapaamaan heitä Australiaan, mutta aika näyttää onko sellaista mahdollisuutta vielä vuonna 2015.
- Teen toivottavasti ainakin yhden huikean reissun rakkaiden ystävieni kanssa, on se sitten laivalle, Lappiin tai Tampereen kylpylään... Meidän reissut on aina mahtavia.
- Jatkan hyvin alkanutta yhteistyötä Sirin ja Popin kanssa ja tämä yhteistyö toivottavasti poikii hienoja juttuja. Valmennuksia? Kisoja? Hauskoja hetkiä ainakin!
- Ehkä se joka eniten tulee olemaan pinnalla puolet vuodesta 2015: minusta tulee kesällä rouva Y.

 

IHANAA UUTTA VUOTTA 2015 KAIKILLE!!!

Tulevaisuuden pohdintaa ja muuta ajatuksenvirtaa

En ole työtäni koskaan täällä blogin puolella painottanut, mutta työni on itseasiassa todella iso osa elämääni - ihan niin kuin se varmasti on jokaisella, joka kokopäivätyötä tekee. Töissähän ollaan iso osa päivästä...! Vuorotyössä kun olet, tuntuu että iltavuoron aikoina olet töissä koko päivän, kun aamulla tuntuu ettei ehdi tehdä mitään ja sitten jo joudutkin työmaalle. Tai pääset, kuinka vain.

Olen siis lähihoitajana mielenterveys- ja päihdetyössä. Tykkään työstäni. Tykkään ihmisistä täällä. Työkavereista ja asiakkaista. On mukavaa, kun on töitä ja palkka kilahtaa joka kuukausi tilille. Kaikki lisät maksetaan ja joskus saadaan vähän ekstraakin, kuten nyt jouluna Stockmannin lahjakortin muodossa (omaan elämääni vielä ihan kohtalaisen hieno summa ladattuna tälle kortille).

Kaipaan silti jotain muuta. Haasteita, vaihtelevia päiviä ja maisemia. Kaipaan entistä työtäni hevosalalla.

Sain reissata pitkin Suomea kisamatkoilla ja tapahtumissa. Sain vastuuta, kiitosta ja minuun luotettiin ja mielipiteitäni kunnioitettiin. Päivät olivat vaihtelevia, koskaan et tiennyt mitä päivä tullessaan tuo. Tapasin aivan ihania ihmisiä joista todella moni on jollakin tavalla elämässäni edelleen.

Miksi lähdin hevosalalta? Noh, silloisesta työpaikastani lähdin raskauteni vuoksi. En halunnut jäädä roikkumaan vuodeksi äitiyslomalle vaan tein mielestäni reilusti pienyrittäjää kohtaan ja irtisanouduin. Hevosalalle en lähtenyt takaisin huonon palkkatason vuoksi.

Mutta voiko kaikkea mitata rahassa? No voi. Kun vuokrat, sähkö, auton kulut, koirien ruuat, tytön vaatteet, omat vaatteet, ruuat... Kaikki maksaa, niihin tarvitsee rahaa. Mutta silti... Mitä sitten jos tekee työtä hieman pienemmällä rahalla, jos aamuisin heräät pirteänä valmiina päivään ja olet innoissasi päivän tapahtumista myös työpäivän jälkeen? Olet motivoitunut ja täynnä uusia ideoita? Onko se sitten niin huono juttu, jos saat vähemmän rahaa tästä kaikesta?

Paluuta hevosalalle haaveilen, mutta kyllä se vain näin perheellisenä ihmisenä vaatisi sen tietyn suuruisen kuukausipalkan, että se olisi mahdollista. Kun kaikki maksaa. Toki jos olisi valmis tinkimään nykyisestä elintasostaan, mutta se ei ole yksin minusta kiinni vaan täytyy ajatella myös mitä muu perhe haluaa. Sitä paitsi, minä halusin ottaa koiran joka syö yhtä paljon kuin hevonen... Pelkästään sen ruokiin menee vähän alle 200e/kk.

Noh, työni tässä nykyisessä paikassa loppuu joka tapauksessa 31.1.2015. Sijaisuudestahan tässä oli kyse ja tiedossa oli, että jossain kohtaa se päättyy. Kovasti etsin uusia haasteita ja mietin, mikä se on mitä haluan isona tehdä. Kun tuntuu, etten ole vielä kovinkaan iso... En vielä lähellekään.

Onneksi on kuitenkin tämä yksi ratsutettava joka pitää minut kiinni haaveissani - niissä mistä en vielä oikein selvää ota, mutta jotenkin hevoset niihin liittyvät, on sitten kyse työstä tai omasta henkilökohtaisesta elämästäni.

Popi/Rousku on aika pätevä 3-vuotias. :)

Välillä muutakin kuin häitä

Tämä hääinnostus on selvästi todella vaihtelevaa, taas on mennyt viikko vain ja ainoastaan häitä miettiessä ja nyt on ehkä pieni laantuminen menossa ja keskityn enemmän lähestyvään jouluun... Olen kovin ristiriitainen ihminen joulun suhteen. Rakastan joulua, se on kaikista juhlapyhistä minulle se rakkain. Minun perheessäni joulu on aina ollut aivan ihanaa aikaa ja vanhemmat ovat siihen halunneet aina panostaa. Mutta nyt asuessani oman perheen kanssa, äitinä, vaimona (ei ku tekeleenä), en kuitenkaan osaa / jaksa / viitsi panostaa samalla tavalla kuin äitini. Meillä on jouluvalot tytön ikkunassa ja olohuoneessa. Se siitä. Mitään muuta jouluun liittyvää en ole laittanut. Punaisia verhoja vasta suunnittelen, mutta totesin, että ostan meille nyt uudet verhot talven ajaksi ja laitan ne jo nyt. Ne ei ole punaiset, ei todellakaan.

Olisi ihanaa olla sellainen jouluihminen joka laittaa kotia jouluksi, tekee isoja joulusiivouksia, paistaa pipareita (hyi mä en tykkää pipareista, muuten kuin juustojen kanssa)! ja joulutorttuja (niitä mä kyllä rakastan) ym. mutta ei, en saa itsestäni sellaista irti. On niin paljon muutakin mielessä ja niin paljon muutakin tehtävää.

Lilli on intoutunut tuhoamaan, lähinnä keskittäen sen vimmansa omaan petiinsä. Ei kai siinä, mutta se söi (tai siis pilkkoi palasiksi) petinä toimivan häkkinsä muovipohjan ja nyt kun siihen tilalle laitettiin vanerilevy, on siitä jo syöty yksi kulma. Pelottaa saako se jonkun suolitukoksen noista vielä... Ja samalla mietin, miten saan sen tuhoamisen loppumaan. On sillä virtaa varmasti, etenkin nyt kun pihalle ei pääse vapaana juoksemaan koska se alkoi karkailla pihasta eikä ole vielä pihaa kokonaan aidattu. Olen kuitenkin käyttänyt koiria lähes joka päivä jossain muualla, aidatulla alueella purkamassa energiaansa. Mutta se ei riitä sille kuin pariksi tunniksi ja sitten se on taas täynnä virtaa... Ja kaikki se kanavoi järsimiseen.

Marraskuun alussa oli lunta. Eipä ole enää ;) 

Noh, haen sille aitauksen maanantaina, vähän isomman ja korkeamman että sillä on tilaa mutta se ei pääse syömään esim. puuseiniä tai muutakaan, korkeintaan sitten pehmeää petiään ja pahimmillaan muovimattoa... Ok, ei saa maalata piruja seinille. ;)

Pyörähdettiin me Lillin kanssa näyttelyissäkin, ensimmäisissä virallisissa. Itsenäisyyspäivänä Helsingissä Messukeskuksessa oli Helsinki Winner 2014 -näyttelyt ja siellä Lilli oli luokkansa jumbosijalla, mutta todella hyvällä arvostelulla. Ei pentuja ollutkaan kuin kolme ja kaikki samasta pentueesta. Lilli on vaan niin pieni ja kevyt verrattuna sisaruksiinsa, ihan erityyppinen kuin ne. Sunnuntaina Messukeskuksessa oli sitten Helsinki Voittaja 2014 -näyttely ja siellä Lilli oli kahdesta pennusta se toisen sijan saanut, mutta KP-palkittu eli tuomari piti Lilliä oikein lupaavana! Ja taas oikein hyvä arvostelu. Kyllä siitä hyvä tulee, mutta hitaasti, jotta pysytään kunnossa. Massaa tanskandogille ei saa alkaa kerätä liian aikaisin.

Pääsin myös ratsastamaan ja jatketaan tämän 3v vuonohevosruunan kanssa harjoituksia säännöllisesti, noin viikottain jos vain kelit pysyy meille suosiollisina. Lähinnä jäätyvä maa voi olla esteenä treeneille, kun kaikkialla on koppuraista. Se on tämä maneesittomien kirous. :/

Sellaista mukavaa puuhaa ollut! Lillin kanssa näyttelytreenit ja näyttelyissä kiertäminen jatkuu tammikuussa. Odotan kyllä innolla, että se kasvaa ja kehittyy. Ensi syksynä kutsuisi myös Norja, siellä on syyskuussa tanskandoggien erikoisnäyttely.

Vielä video messarista.

Mononukleoosi ja keuhkokuume

Sellaisen kombon mulle laittoi. Nyt viikko sairastamista takana ja loppua ei näy. Enpä ole koskaan kokenut mitään hirveämpää... Joten siis nyt ei ole hetkeen tulossa mitään juttua blogiin.

Muutos parempaan vai lipuminen vaarallisille raiteille?

Ajattelin kertoa hieman mitä kuuluu syyskuun alussa alkaneelle elämäntapamuutokselleni. Täytyy sanoa, että reilun kuukauden aikana olen kokenut kaikki mahdolliset tunteet. Ylpeyttä itsestäni, rohkeutta tehdä muutoksia asioihin, päättäväisyyttä, määrätietoisuutta... Mutta samalla myös epätoivoa, epäuskoa ja sellaista pelkoa, mitä en kuvitellut kokevani.

Ensimmäiset kaksi-kolme viikkoa menivät hienosti. Puputin tyytyväisenä salaattia ja lihaa päivästä toiseen. Ruisleipää söin hetken aikaa, mutta senkin myöhemmin jätin. Aamupalat koostuivat puurosta, rahkasta ja inhokistani, kananmunasta, jota olen kuitenkin nyt ainakin jollakin tavalla oppinut syömään. Sitten alkoi se tunteiden vuoristorata.

Tajusin, että aloin yhtäkkiä pelkäämään jokaista suupalaa. Töissä oli jotain marjapiirakkaa ja olisin kovasti halunnut kahvin kanssa maistaa ja hetken aikaa olinkin ottamassa, ihan vain pienen palan, ja sitten kielsin sen itseltäni koska sillä nimenomaisella hetkellä aloinkin pelkäämään aivan absurdeja asioita. "Se menee suoraan reisiin, älä ota." "Koko tähän astinen työ menee pilalle tuosta marjapiirakan palasta." En voinut ottaa piirakkaa, join kahvini ja tyydyin siihen. Tämä ehti viikossa mennä jo vähän pidemmälle ja tajusin, että jokaisen syömisen jälkeen olisin halunnut lähteä heti lenkille.

En tiedä mistä tämä oikein juurensa juontaa? En ole koskaan kärsinyt minkäänlaisesta syömishäiriöstä. En myöskään ole koskaan oikein osannut olla tiukka itseni kanssa vaan aina näitä elämäntapamuutoksia yrittäessäni olen antanut itseni silloin tällöin lipsuakin ja ihan hyvällä omallatunnolla. Ehkä se johtuukin siitä? Tiedän, etten osaa olla niin määrätietoinen, että pelkään lipsuvani ja että tämä koko "projekti" meneekin niin sanotusti, tai ihan kirjaimellisesti, reisille.

Pääsin tuosta tilanteesta kyllä nopeasti pois, koska tiesin kuitenkin koko ajan, että typerä pelkoni on täysin turhaa. Sitten ostin viikonloppuna karkkipussin. Söin karkkia, en kokenut huonoa omatuntoa ja kävin iltalenkillä, koska siellä käyminen on kivaa enkä siksi, että söin karkkia.

Mutta että näinkin voi käydä. Jollekin tuosta olisi saattanut nopeasti vaikka kehittyäkin syömishäiriö, minä kuitenkin tunnen, että nyt ollaan taas terveellä pohjalla.

Olen nyt alkanut lisäämään ruokavalioon salaatin ja lihan rinnalle gluteenitonta pastaa. Yritin täysjyvällä, mutta se vain teki niin kamalan olon, että ilman keliakiatestejä päätin tehdä sen mitä jo pitkään ajattelin eli siirryn ainakin pääosin gluteenittomalle ruokavaliolle. Pastaa saa gluteenittomana, samoin leipää ja jauhoja. Jos nyt silloin tällöin syön jotain missä gluteenia on, ei se maata kaada, mutta silloin täytyy muistuttaa itseään että se tekee todella kurjan olon.

En ole siitä juurikaan täällä puhunut, mutta sairastan siis kilpirauhasen vajaatoimintaa. Se ja keliakia liittyvät usein toisiinsa aika kovasti. Kumpikin ovat autoimmuunisairauksia ja kilpirauhasen vajaatoimintaa sairastaessa on isompi riski sairastua myöskin keliakiaan. Samoin laktoosi-intoleranssin kanssa ja itsehän olen ollut vatsaoireiden takia koko ikäni laktoosittomalla ruokavaliolla. Keliakiatestit ovat kuitenkin epävarmoja ja vaativat vuosien altistuksen gluteenille enkä halua sitä itselleni tehdä, ei ole sen arvoista. Gluteenittomia ruokia saa marketista ilman diagnoosiakin.

Ruokavalio on ollut haasteellinen, koska en tiedä kaikkea mitä pitäisi ottaa huomioon ensinnäkin tämän kilpirauhasen vajaatoiminnan kanssa. Kuulin, ettei soijaa saisi syödä koska se lamaa kilpirauhasen toimintaa, juuri kun olin puputtanut kaksi ihanaa täytettyä soijalättyä. Joten paljon on opittavaa.

Ruokavalion ohella myös liikuntatottumukseni ovat heittäneet kärrynpyörää entisestä. Aikoinaan harrastin vain ratsastusta, muuta liikuntaa elämässäni ei ollut. Nyt käyn lenkillä ja olen jopa alkanut juoksemaan ja yksi ehdoton suosikkini on mäkijuoksu. Ei tarvitse olla kovakaan kestävyyskunto, vetää sata metriä ylämäkeä ylös niin täysiä kuin pystyy ja ihan varmasti tuntuu reisissä ja takapuolessa. Lenkkeilyn lisäksi teen paljon kotona lihaskuntoharjotteita ja hyödynnän meidän "kotisali"-laitetta.

Pian tulee muutosta tähän kaikkeen vielä lisää ja onneksi hyvään suuntaan, kun tapaan ensi viikolla ensimmäisen kerran personal trainerin. Aion ottaa tämän nyt tosissani ja saada apua siihen, että teen kaiken oikein ja terveellisesti. Kävin verikokeissa eilen ja ne kertovat minulle saanko tarpeeksi rautaa, vitamiineja, kalsiumia jne. Pt:n kanssa sitten päätämme mitä muutoksia ruokavalioon tulee, mitä lisäravinteita tarvitsen ja otamme salitreenin kunnolla työn alle. Pitäisi siis lähteä ihan kodin ulkopuolelle salille, kääks ;)

Pahoittelut "quotejen" täyttämästä postauksesta. En ole ollut innokas ottamaan itsestäni mitään selfieitä urheillessani. Minulla on myöskin olemassa jo ne ihant "ennen"-kuvat jotka ehkä joskus julkaisen, kun olen tyytyväinen niihin "jälkeen"-kuviin. Vielä en ole.

Mutta niin. On tässä jotain tapahtunutkin. Syyskuun alussa painoni oli 56,6kg. Nyt paino on enää 52,0kg. Laihtua en ole missään vaiheessa aikonut, se on tullut tässä niinsanotusti oheistuotteena. Nyt vaan lihasta kasvattamaan niin kyllä se painokin sieltä alkaa nousta, mutta sellaisella tavalla joka miellyttää omaa silmääni ja saa tuntemaan oloni hyväksi!

Kiitos kun kiusasitte

Viitaten tähän artikkeliin: http://yle.fi/uutiset/nakokulma_kiitos_kun_kiusasitte/7500312

Luin tuon tekstin aamulla ja niin kovasti se kosketti, liippasi läheltä, että oli pakko ottaa aihe käsittelyyn itsekin. Meinasin tästä jo kirjoitella, kun some-kanavat alkoiva tulvia #kutsumua-kuvia ja tekstejä, nämäkin siis kiusaamista vastaan, mutta en sitä kuitenkaan lopulta tehnyt. Miksi? En muista millä nimillä minua kutsuttiin. Kiusaamista oli, mutta iso osa konkreettisista asioista tai sanoista ovat unohtuneet. Olenko siis traumatisoitunut? Unohtanut, koska en halua muistaa vai unohtunut, koska nuo asiat eivät merkitse mitään, ainakaan enää?

Kiusaaminen alkoi heti ala-asteella. En tiedä miksi. Olin normaalipainoinen, normaalin näköinen. Ehkä olin pienikokoisempi ja siksi helppo uhri? Aina olen ollut lyhyt ja aikuisikään asti todella hoikka. Äitini teki meille lapsille vaatteita. Rakastin niitä. Kauniita mekkoja, housuja, paitoja, takkeja... Mutta sekös kiusaajia rassasi. Lempihousuni, ne missä oli nallen kuvia, olivat kiusaajien mielestä yöhousut. Muita nauratti, kun yksi kuulutti minun tulleen kouluun pyjamahousut jalassa. Vihasin niitä housuja sen jälkeen. Halusin repiä ne, heittää takkaan.

Kiusaaminen oli sanallista, mutta isompien POIKIEN (hei, kuinka raukkamaista?) osalta se oli myös fyysisesti uhkaavaa. Koskaan ei mitään tönimistä tai lyömistä ollut tai ainakaan en sellaista muista. Mitä nyt tukilta tönäistiin monesti alas, siltä missä tasapainoiltiin ja yritettiin saada vastapuolella tasapainoileva putoamaan. Minut tönäisi alas aina joku sen kaksintaistelun ulkopuolinen. Mutta niin, isommat pojat uhosivat, uhkailivat lyövänsä. Se oli pelottavaa.

Vaikka koko ala-asteen ajan minulla oli kavereita, ei kukaan uskaltanut nousta kiusaajia vastaan rinnalleni. Nauroivat mielummin heidän kanssaan tai sitten katselivat kauempaa. Kun luokalleni tuli uusi oppilas, yritin tarrata tähän henkeni kaupalla. Ensimmäisestä päivästä lähtien otin uuden oppilaan suojelukseeni ja yritin saada tästä taistelutoverin itselleni. Kutsuin leikkimään, autoin koulutehtävissä, varasin jokaiseen paritehtävään itselleni pariksi. Aina, AINA kiusaajat saivat kuitenkin uuden oppilaan puolellensa, uhkaamalla että alkavat kiusaamaan tätäkin samalla tavalla kuin minua.

En pysty sanoittamaan sitä, millaista kiusaaminen oli. Henkistä se oli siis enimmäkseen. Mutta kun en millään meinaa muistaa millaisia esimerkiksi ruokailutilanteet olivat.

Liikuntatunnit taas... Ne muistan. Muistan ne erittäin hyvin. Luokallani oli tyttö joka oli todella urheilullinen, musikaalinen, harrasti ties mitä ja äitinsä oli myös opettaja. Liikunnanopettaja. Liikuntatunnit olivat yhtä helvettiä. Sain kuulla paitsi muilta oppilailta, myös opettajalta olevani huono hiihtämään, luistelemaan, hidas kaikessa, kömpelö... Hiihto oli pahin. Olin hidas, kyllä. Sain sen kuulla jatkuvasti. Eniten liikunnanopettajalta ja tämän tyttäreltä. Ilkkuivat vierekkäin. Terveisiä vaan, en tykkää hiihdosta edelleenkään, se tuntuu vastenmieliseltä pakkopullalta enkä tähän päivään mennessä ole hiihtänyt metriäkään jos se ei ole ollut pakko (pakolliset hiihtotunnit yläasteella siis vain, lukion hiihdon skippasin kokonaan). Itse asiassa vasta nyt alan löytämään ylipäätään liikkumisen ilon.

Muistan käyttäneeni ihan samoja keinoja olla pois koulusta kuin Ami tuossa artikkelissaan. Kuumemittari patteriin oli se yleisin. Ja minäkin olen yhden mittarin kuumaan nesteeseen räjäyttänyt. Päänsäryt olivat yleinen vaiva, mahakivut jnejne.

Vanhemmat yrittivät kaikkensa. Ihan oikeasti te yrititte. Kävivät juttelemassa rehtorille, lopputulos tästä oli kuitenkin se, että äiti haukuttiin sekakäyttäjäksi(??) ja ties miksi ja vika oli minussa, vanhemmissani ja kotioloissa. Äiti kävi juttelemassa kiusaajilleni, tämä yllytti kiusaamaan lisää. Yritys hyvä kuitenkin. Lopulta muutimme kokonaan muualle. Paras mahdollinen ratkaisu.

Yläasteen aloittaminen ihan tyhjältä pohjalta oli pelottavaa, mutta helpottavaa. Sain jopa ensimmäisenä päivänä yhden hymyn (kiitos Katri, muistan sen ikuisesti). Sain ystäviä. Olin myös koulukiusaaja ja tästä soimaan itseäni lopun elämääni. Koin aina huonoa omaatuntoa kiusaamisesta (ilkkumista, ulkopuolelle jättämistä...) mutta en uskaltanut sanoa, että ei tehdä näin. Pelkäsin olevani itse kohta sen kiusatun paikalla. Olin mielummin "aidan sillä puolella", missä niinsanotusti vahvat ja itsevarmat nuoret olivat. Tosiasiassahan me olimme niitä heikkoja ja epävarmoja.

Elämäni paras päätös oli lähteä Australiaan. Se muutti minua, katsomistapaani maailmaa kohtaan ja sai näkemään kaiken avarakatseisemmin. Tulin sieltä valmiina vastaanottamaan kaiken ja kaikki avoimesti, kädet levällään. Olin valmis myös puolustamaan heikompia ja olemaan itse sillä tavalla vahva ja nöyrä.

Mutta mitä tämä kaikki on sitten minulle tehnyt?

Olen vahva. Osaan puolustaa itseäni. Nousen nopeasti barrikaadeille mitä tahansa pahaa kuulenkaan itsestäni sanottavan. Olen kuin raivohärkä paitsi itseäni puolustaessani, myös läheisiä puolustaessa. Joskus tämä osa minusta saa minut myös pulaan tai huonoon valoon joidenkin silmissä, mutta tämän minä opin. Itseään pitää puolustaa, seuraa siitä mitä tahansa. Kukaan ei sinua kannattele, joudut tekemään sen itse.

Olen nöyrä. En pidä mitään itsestäänselvyytenä. Terveyttä, onnellisuutta.

Olen avarakatseinen. Jokaiselle meille on paikka maailmassa. Kaikki olemme syntyneet "jostain syystä", jokaisella on tarkoitus. On sitten tarkoituksena olla perheenäiti, uraohjus, maailmanparantaja...

Olen avoin. Kerron tunteistani suoraan.

Että kiitos vain kiusaajat. Ilman teitä, en olisi minä!

Ja kiitos niille muutamalle ihmiselle jotka pysyivät ja ovat pysyneet rinnallani. Kiitos Jarno ja Joonas. Lämpimiä muistoja lapsuudesta on nimenomaan teidän kanssa, "naapurin poikien" kanssa. Kiipeiltiin puissa ja potkittiin palloa. Kiitos nykyisille ystävilleni. Olette niin tärkeitä.

Ja terveisiä kiusaajilleni. Olen nähnyt maailmaa, toiminut yrittäjänä, kilpaillut ratsastuksessa aluetasolla, ratsuttanut työkseni, opiskellut itselleni ammatin jossa työskentelen, aion myös jatko-opiskella, olen ihanan tytön äiti ja olen menossa naimisiin elämäni miehen kanssa. Te ette minua lannistaneet ja te jotka sitä kiusaamista pystytte edelleenkin yrittämään: ette onnistu. Minua ei kukaan kaada, koska olen oppinut seisomaan vahvana omilla jaloillani ilman epäilystä itsestäni ja onnistumisestani elämässä.

Vain elämää, ei sen enempää...

Otsikosta huolimatta en aio turista viime perjantaina alkaneesta HUIKEASTA Vain elämää -sarjan uudesta tuotantokaudesta! Hei Vesa-Matti Loiri! <3 Meidän Vesku-koirahan on nimensä saanut Loirin mukaan. Mies on iso fani ja minä tykkään hurjasti myöskin. Brontosauruksen yö Toni Wirtasen vetämänä, vaaau!

No niin, en siis todellakaan aikonut edes sivuta aihetta, mutta niin tuli kuitenkin tehtyä. Otsikko tarkoittaa oikeasti sitä, että ei tässä sen kummempaa ole tapahtunut, eletty vain sitä normaalia arkea. Töissä, kotona, koirien treeneissä... Lillin kanssa ollaan ahkeroitu näyttelytreeneissä ja käytiin ensimmäisessä match showssa. Hienosti meni! Punainen nauha, sijoitusta ei tullut mutta tavoitteet täyttyivät: pennulla oli ihana, hauska päivä, se käyttäytyi 10+ arvoisesti, ei pelännyt muita koiria eikä tuomaria. Kaikki siis meni ihan nappiin. Tulevana lauantaina uudestaan!

Meidän likan syntymäpäiviä vietettiin tuossa viikko takaperin. Olipahan hauskat juhlat ja paljon vilinää, kun ensimmäistä kertaa oli myöskin kavereita synttäreitä juhlimassa. Kakkua väänsin kaksi päivää... Onneksi synttäreitäkin on vain kerran vuodessa!

Häiden suunnittelu on vähän jäässä. Ei siis muusta syystä kuin tämän normaalin kiireen vuoksi. Ja toisaalta eipä tässä ole kamalasti tehtävääkään... Kaikki on varattu, nyt on vain maksupuoli menossa. ;) Sormus täytyy vielä kultasepän kanssa suunnitella ja laittaa työn alle. Kutsut tehdä kaasojen kanssa loppuun. Sellaista kaikkea mukavaa pientä hommaa.

Onko jotain mistä haluaisitte lukea? Tuleviin häihin liittyvää tai jotain ihan muuta?

Morsiusdieetti vai elämäntapamuutos?

Olen ollut aina pienikokoinen. Siis pienikokoisella tarkoitan sitä, että en ole esim. painanut yli 58kg paitsi raskauden jälkeen. Raskaana ollessani painoa oli noin 65kg ja synnytyksen jälkeen sairaalasta lähdettyäni noin 59kg. "Parhaimmillani" tai pahimmillani, miten sen nyt ottaa, painoin 4v sitten tallitöitä tehdessäni 49kg. Se oli jo vähän liian vähän, vaikka pituuttakin minulta löytyy vain 164cm mutta tuo on painoindeksissä jo alarajankin alapuolella. Nyt painoa on 54-55kg ja olen vaa'an lukemaan tyytyväinen. Mutta peilikuvaani taas en...

Minä silloin laihimmillani, olemattomien reisieni kanssa...

Kun omaa kuvaani katson, en näe pelkkiä epäkohtia. Näen hoikan naisen, 3 vuotta sitten synnyttäneen jolla on kymmeniä tekosyitä siihen, miksi ei voi syödä terveellisesti tai liikkua joka päivä. Ehkä merkittävin muutos elämäntavoissani tuli keväällä, kun jätin ratsastuksen pois. Käytännössä kaikki liikunta elämässäni katosi siinä kohtaa.

Paitsi että en liiku tarpeeksi, en myöskään syö terveellisesti. Syön epäsäännöllisesti, napostelen, syön valmisruokia ja olen iltaherkuttelija. Televisiota on vaikea iltaisin katsella ilman, että on jotain syötävää. Todella typerää ja ajattelematonta... Herkutellakin saisi, mutta rajansa kaikella. Saatan vetäistä sipsipussin illassa aivan kevyesti dippeineen päivineen. Enkä edes koe huonoa omatuntoa siitä, koska on ollut niin raskas viikko ja tulihan sitä eilen juostua koirien kanssa. En ehdi liikkua, koska olen vuorotyössä ja kotiakin pitäisi hoitaa. Koirien kanssa on hankalaa lenkkeillä, koska Lilliä ei saa vielä lenkittää ja tuntuu kurjalta jättää se kotiin yksin. Aivan kamalia tekosyitä!

Kyse ei siis ole laihdutuksesta. Haluan elämäntapamuutoksen. En halua dieettiä, haluan voida hyvin nyt ja mielellään lopullisesti. Kilpirauhasen vajaatoimintaan saatu lääkitys on piristänyt jonkin verran, mutta loppu on luultavasti kiinni näistä elämäntavoistani. En halua enää olle väsynyt ja laiska.

Eilen se alkoi. Vaaleat leivät roskiin (niitä ei meillä syönyt muutenkaan kukaan muu kuin minä) ja tilalle ruisleipää. Eilinen meni näin:
Aamulla kaurapuuroa ja ruisleipää, kahvia
Lounaalla kanakeittoa (ei perunaa seassa) ja ruisleipää, maitoa
Päivällisellä jauhelihakastiketta, porkkanaa ja sipulia, ruisleipää, maitoa
Iltapalalla ruisleipää ja kaakaota

Kuten näette, en jätä hiilareita kokonaan pois. Kahvin juontia en osaa lopettaa, en ole siitä riippuvainen (esim. viikonloppuisin en kahvia juo) mutta töissä sitä vain tulee juotua. Leipää kuluu, mutta ainakin se on ruisleipää. Sen päällä tosin on yleensä margariinia, esim. töissä ei ole muita vaihtoehtoja. Kotiin voisi laittaa jotain muutakin. Porkkana ei ole hiilariton, mutta se on parempi kuin peruna. Lisäksi omasta maasta. ;) Yksi iso ongelma on vielä välipalojen ja vedenjuonnin lisääminen tuohon settiin. Ei ole vaikeaa syödä se appelsiini, omena tai banaani välipaloina, tai vaikka rahkaa, mutta kun ei muista. Oikeasti, töissä on vaikea muistaa syödä muuten kuin ruokatauoilla... Vettä pitää alkaa juomaan ihan urakalla.

Hankalaa keksiä syötävää itselleen, kun rakastan pastaa ja perunaa, enkä esimerkiksi syö mitään kaaleja (parsakaali, kukkakaali) ja lanttukin on vähän niin ja näin. Viimeksi kun olin kuukauden vähähiilarisella tai ainakin mielestäni paremmalla ruokavaliolla, söin kyllä porkkanaa ja bataattia. Silloin lähti kuukaudessa 3kg pois joten odotan samanlaisia tuloksia.

Pääasia olisi karsia ruokavaliosta kokonaan pois vaalea pullaleipä ja vähentää reilusti pastaa. Nyt ainakin yhden kuukauden otan vähän raaemmin ja jätän ne pois kokonaan, jatkossa olisi tarkoitus pystyä kuitenkin silloin tällöin syömään esimerkiksi sitä pastaa.

Yksi vapaasyöntipäivä viikolle tulee, mutta se ei tarkoita sitä pussillista sipsejä ja kupillista dippiä. Ajatuksena vain, että esim. miehen siskon tulevilla syntymäpäivillä ei tarvitsisi kysellä mitä missäkin ruokalajissa on vaan voisin maistella kaikkea.

Eilen kävin Veskun kanssa 45min reippaalla kävelylenkillä ja fiilis oli mahtava. Ja Lilli pärjäsi kotona ilman Veskua ja minua vallan hyvin. Tänään otan puolen tunnin setin meidän kuntosalilaitteella, kun en vielä salikorttia ole saanut hommattua, täytyy odotella tilille täytettä ja mennä siihen asti näillä mitä kotona on. Ehkä hauskin motivaattori on, että kaasot lähtivät tähän mukaan ja meillä on nyt oma facebook-ryhmä minne päivittelemme syömisiä ja liikunnan harrastuksiamme. Paineet iskee jos ei kirjoittele sinne päivittäin mitään joten... :D

Tavoite? Kiinteytyä. Kaikkialta. Etenkin reisistä ja takapuolesta. Kunhan salille pääsen, pyrin myös saamaan vähän pyöreyttä yläkroppaan lihasten muodossa. Sen verran vain, ettei olkapäiden luut "törrötä". Toivottavasti myös liikunta tulee elämääni ihan joka päiväiseksi tavalla tai toisella. Mutta ennen kaikkea tavoite on voida hyvin ja olla pirteämpi, miten se sitten tapahtuukin.