perjantai 17. lokakuuta 2014
Mononukleoosi ja keuhkokuume
Sellaisen kombon mulle laittoi. Nyt viikko sairastamista takana ja loppua ei näy. Enpä ole koskaan kokenut mitään hirveämpää... Joten siis nyt ei ole hetkeen tulossa mitään juttua blogiin.
perjantai 10. lokakuuta 2014
Muutos parempaan vai lipuminen vaarallisille raiteille?
Ajattelin kertoa hieman mitä kuuluu syyskuun alussa alkaneelle elämäntapamuutokselleni. Täytyy sanoa, että reilun kuukauden aikana olen kokenut kaikki mahdolliset tunteet. Ylpeyttä itsestäni, rohkeutta tehdä muutoksia asioihin, päättäväisyyttä, määrätietoisuutta... Mutta samalla myös epätoivoa, epäuskoa ja sellaista pelkoa, mitä en kuvitellut kokevani.
Ensimmäiset kaksi-kolme viikkoa menivät hienosti. Puputin tyytyväisenä salaattia ja lihaa päivästä toiseen. Ruisleipää söin hetken aikaa, mutta senkin myöhemmin jätin. Aamupalat koostuivat puurosta, rahkasta ja inhokistani, kananmunasta, jota olen kuitenkin nyt ainakin jollakin tavalla oppinut syömään. Sitten alkoi se tunteiden vuoristorata.
Tajusin, että aloin yhtäkkiä pelkäämään jokaista suupalaa. Töissä oli jotain marjapiirakkaa ja olisin kovasti halunnut kahvin kanssa maistaa ja hetken aikaa olinkin ottamassa, ihan vain pienen palan, ja sitten kielsin sen itseltäni koska sillä nimenomaisella hetkellä aloinkin pelkäämään aivan absurdeja asioita. "Se menee suoraan reisiin, älä ota." "Koko tähän astinen työ menee pilalle tuosta marjapiirakan palasta." En voinut ottaa piirakkaa, join kahvini ja tyydyin siihen. Tämä ehti viikossa mennä jo vähän pidemmälle ja tajusin, että jokaisen syömisen jälkeen olisin halunnut lähteä heti lenkille.
En tiedä mistä tämä oikein juurensa juontaa? En ole koskaan kärsinyt minkäänlaisesta syömishäiriöstä. En myöskään ole koskaan oikein osannut olla tiukka itseni kanssa vaan aina näitä elämäntapamuutoksia yrittäessäni olen antanut itseni silloin tällöin lipsuakin ja ihan hyvällä omallatunnolla. Ehkä se johtuukin siitä? Tiedän, etten osaa olla niin määrätietoinen, että pelkään lipsuvani ja että tämä koko "projekti" meneekin niin sanotusti, tai ihan kirjaimellisesti, reisille.
Pääsin tuosta tilanteesta kyllä nopeasti pois, koska tiesin kuitenkin koko ajan, että typerä pelkoni on täysin turhaa. Sitten ostin viikonloppuna karkkipussin. Söin karkkia, en kokenut huonoa omatuntoa ja kävin iltalenkillä, koska siellä käyminen on kivaa enkä siksi, että söin karkkia.
Mutta että näinkin voi käydä. Jollekin tuosta olisi saattanut nopeasti vaikka kehittyäkin syömishäiriö, minä kuitenkin tunnen, että nyt ollaan taas terveellä pohjalla.
Olen nyt alkanut lisäämään ruokavalioon salaatin ja lihan rinnalle gluteenitonta pastaa. Yritin täysjyvällä, mutta se vain teki niin kamalan olon, että ilman keliakiatestejä päätin tehdä sen mitä jo pitkään ajattelin eli siirryn ainakin pääosin gluteenittomalle ruokavaliolle. Pastaa saa gluteenittomana, samoin leipää ja jauhoja. Jos nyt silloin tällöin syön jotain missä gluteenia on, ei se maata kaada, mutta silloin täytyy muistuttaa itseään että se tekee todella kurjan olon.
En ole siitä juurikaan täällä puhunut, mutta sairastan siis kilpirauhasen vajaatoimintaa. Se ja keliakia liittyvät usein toisiinsa aika kovasti. Kumpikin ovat autoimmuunisairauksia ja kilpirauhasen vajaatoimintaa sairastaessa on isompi riski sairastua myöskin keliakiaan. Samoin laktoosi-intoleranssin kanssa ja itsehän olen ollut vatsaoireiden takia koko ikäni laktoosittomalla ruokavaliolla. Keliakiatestit ovat kuitenkin epävarmoja ja vaativat vuosien altistuksen gluteenille enkä halua sitä itselleni tehdä, ei ole sen arvoista. Gluteenittomia ruokia saa marketista ilman diagnoosiakin.
Ruokavalio on ollut haasteellinen, koska en tiedä kaikkea mitä pitäisi ottaa huomioon ensinnäkin tämän kilpirauhasen vajaatoiminnan kanssa. Kuulin, ettei soijaa saisi syödä koska se lamaa kilpirauhasen toimintaa, juuri kun olin puputtanut kaksi ihanaa täytettyä soijalättyä. Joten paljon on opittavaa.
Ruokavalion ohella myös liikuntatottumukseni ovat heittäneet kärrynpyörää entisestä. Aikoinaan harrastin vain ratsastusta, muuta liikuntaa elämässäni ei ollut. Nyt käyn lenkillä ja olen jopa alkanut juoksemaan ja yksi ehdoton suosikkini on mäkijuoksu. Ei tarvitse olla kovakaan kestävyyskunto, vetää sata metriä ylämäkeä ylös niin täysiä kuin pystyy ja ihan varmasti tuntuu reisissä ja takapuolessa. Lenkkeilyn lisäksi teen paljon kotona lihaskuntoharjotteita ja hyödynnän meidän "kotisali"-laitetta.
Pian tulee muutosta tähän kaikkeen vielä lisää ja onneksi hyvään suuntaan, kun tapaan ensi viikolla ensimmäisen kerran personal trainerin. Aion ottaa tämän nyt tosissani ja saada apua siihen, että teen kaiken oikein ja terveellisesti. Kävin verikokeissa eilen ja ne kertovat minulle saanko tarpeeksi rautaa, vitamiineja, kalsiumia jne. Pt:n kanssa sitten päätämme mitä muutoksia ruokavalioon tulee, mitä lisäravinteita tarvitsen ja otamme salitreenin kunnolla työn alle. Pitäisi siis lähteä ihan kodin ulkopuolelle salille, kääks ;)
Pahoittelut "quotejen" täyttämästä postauksesta. En ole ollut innokas ottamaan itsestäni mitään selfieitä urheillessani. Minulla on myöskin olemassa jo ne ihant "ennen"-kuvat jotka ehkä joskus julkaisen, kun olen tyytyväinen niihin "jälkeen"-kuviin. Vielä en ole.
Mutta niin. On tässä jotain tapahtunutkin. Syyskuun alussa painoni oli 56,6kg. Nyt paino on enää 52,0kg. Laihtua en ole missään vaiheessa aikonut, se on tullut tässä niinsanotusti oheistuotteena. Nyt vaan lihasta kasvattamaan niin kyllä se painokin sieltä alkaa nousta, mutta sellaisella tavalla joka miellyttää omaa silmääni ja saa tuntemaan oloni hyväksi!
Ensimmäiset kaksi-kolme viikkoa menivät hienosti. Puputin tyytyväisenä salaattia ja lihaa päivästä toiseen. Ruisleipää söin hetken aikaa, mutta senkin myöhemmin jätin. Aamupalat koostuivat puurosta, rahkasta ja inhokistani, kananmunasta, jota olen kuitenkin nyt ainakin jollakin tavalla oppinut syömään. Sitten alkoi se tunteiden vuoristorata.
Tajusin, että aloin yhtäkkiä pelkäämään jokaista suupalaa. Töissä oli jotain marjapiirakkaa ja olisin kovasti halunnut kahvin kanssa maistaa ja hetken aikaa olinkin ottamassa, ihan vain pienen palan, ja sitten kielsin sen itseltäni koska sillä nimenomaisella hetkellä aloinkin pelkäämään aivan absurdeja asioita. "Se menee suoraan reisiin, älä ota." "Koko tähän astinen työ menee pilalle tuosta marjapiirakan palasta." En voinut ottaa piirakkaa, join kahvini ja tyydyin siihen. Tämä ehti viikossa mennä jo vähän pidemmälle ja tajusin, että jokaisen syömisen jälkeen olisin halunnut lähteä heti lenkille.
En tiedä mistä tämä oikein juurensa juontaa? En ole koskaan kärsinyt minkäänlaisesta syömishäiriöstä. En myöskään ole koskaan oikein osannut olla tiukka itseni kanssa vaan aina näitä elämäntapamuutoksia yrittäessäni olen antanut itseni silloin tällöin lipsuakin ja ihan hyvällä omallatunnolla. Ehkä se johtuukin siitä? Tiedän, etten osaa olla niin määrätietoinen, että pelkään lipsuvani ja että tämä koko "projekti" meneekin niin sanotusti, tai ihan kirjaimellisesti, reisille.
Pääsin tuosta tilanteesta kyllä nopeasti pois, koska tiesin kuitenkin koko ajan, että typerä pelkoni on täysin turhaa. Sitten ostin viikonloppuna karkkipussin. Söin karkkia, en kokenut huonoa omatuntoa ja kävin iltalenkillä, koska siellä käyminen on kivaa enkä siksi, että söin karkkia.
Mutta että näinkin voi käydä. Jollekin tuosta olisi saattanut nopeasti vaikka kehittyäkin syömishäiriö, minä kuitenkin tunnen, että nyt ollaan taas terveellä pohjalla.
Olen nyt alkanut lisäämään ruokavalioon salaatin ja lihan rinnalle gluteenitonta pastaa. Yritin täysjyvällä, mutta se vain teki niin kamalan olon, että ilman keliakiatestejä päätin tehdä sen mitä jo pitkään ajattelin eli siirryn ainakin pääosin gluteenittomalle ruokavaliolle. Pastaa saa gluteenittomana, samoin leipää ja jauhoja. Jos nyt silloin tällöin syön jotain missä gluteenia on, ei se maata kaada, mutta silloin täytyy muistuttaa itseään että se tekee todella kurjan olon.
En ole siitä juurikaan täällä puhunut, mutta sairastan siis kilpirauhasen vajaatoimintaa. Se ja keliakia liittyvät usein toisiinsa aika kovasti. Kumpikin ovat autoimmuunisairauksia ja kilpirauhasen vajaatoimintaa sairastaessa on isompi riski sairastua myöskin keliakiaan. Samoin laktoosi-intoleranssin kanssa ja itsehän olen ollut vatsaoireiden takia koko ikäni laktoosittomalla ruokavaliolla. Keliakiatestit ovat kuitenkin epävarmoja ja vaativat vuosien altistuksen gluteenille enkä halua sitä itselleni tehdä, ei ole sen arvoista. Gluteenittomia ruokia saa marketista ilman diagnoosiakin.
Ruokavalio on ollut haasteellinen, koska en tiedä kaikkea mitä pitäisi ottaa huomioon ensinnäkin tämän kilpirauhasen vajaatoiminnan kanssa. Kuulin, ettei soijaa saisi syödä koska se lamaa kilpirauhasen toimintaa, juuri kun olin puputtanut kaksi ihanaa täytettyä soijalättyä. Joten paljon on opittavaa.
Ruokavalion ohella myös liikuntatottumukseni ovat heittäneet kärrynpyörää entisestä. Aikoinaan harrastin vain ratsastusta, muuta liikuntaa elämässäni ei ollut. Nyt käyn lenkillä ja olen jopa alkanut juoksemaan ja yksi ehdoton suosikkini on mäkijuoksu. Ei tarvitse olla kovakaan kestävyyskunto, vetää sata metriä ylämäkeä ylös niin täysiä kuin pystyy ja ihan varmasti tuntuu reisissä ja takapuolessa. Lenkkeilyn lisäksi teen paljon kotona lihaskuntoharjotteita ja hyödynnän meidän "kotisali"-laitetta.
Pian tulee muutosta tähän kaikkeen vielä lisää ja onneksi hyvään suuntaan, kun tapaan ensi viikolla ensimmäisen kerran personal trainerin. Aion ottaa tämän nyt tosissani ja saada apua siihen, että teen kaiken oikein ja terveellisesti. Kävin verikokeissa eilen ja ne kertovat minulle saanko tarpeeksi rautaa, vitamiineja, kalsiumia jne. Pt:n kanssa sitten päätämme mitä muutoksia ruokavalioon tulee, mitä lisäravinteita tarvitsen ja otamme salitreenin kunnolla työn alle. Pitäisi siis lähteä ihan kodin ulkopuolelle salille, kääks ;)
Pahoittelut "quotejen" täyttämästä postauksesta. En ole ollut innokas ottamaan itsestäni mitään selfieitä urheillessani. Minulla on myöskin olemassa jo ne ihant "ennen"-kuvat jotka ehkä joskus julkaisen, kun olen tyytyväinen niihin "jälkeen"-kuviin. Vielä en ole.
Mutta niin. On tässä jotain tapahtunutkin. Syyskuun alussa painoni oli 56,6kg. Nyt paino on enää 52,0kg. Laihtua en ole missään vaiheessa aikonut, se on tullut tässä niinsanotusti oheistuotteena. Nyt vaan lihasta kasvattamaan niin kyllä se painokin sieltä alkaa nousta, mutta sellaisella tavalla joka miellyttää omaa silmääni ja saa tuntemaan oloni hyväksi!
sunnuntai 5. lokakuuta 2014
Mitä tehdä vanhoista ikkunoista?
Pyysin jo jonkin aikaa sitten kaasojani pitämään silmänsä auki vastaan kävelevien vanhojen ikkunoiden varalta. No yksikään ikkuna ei toki kävellyt yhtään mihinkään, mutta toinen kaasoistani sellaisen kuitenkin löysi ja sai halpaan hintaan ostettua. Joo, ihan oikeasti, vanhoista ikkunoistakin joutuu maksamaan ja itse asiassa jopa aika kovia summia!
Mutta mitä näistä ikkunoista voisi tehdä?
Istumajärjestys! Tämä on ollut alunperin oma ajatukseni ikkunoiden käyttötarkoitukseksi. Tarvitsisi olla ikkuna, jossa on useampi ruutu, jotta saisi järkevästi pöydittäin kirjoiteltua istumajärjestykset...
Tai entä jos kertoisi vieraille hääparin tarinan, kaikki eivät sitä kuitenkaan välttämättä tiedä? Joko sanoin tai kuvin.
Ikkunaan voisi kirjoittaa myös päivän ohjelmarungon tai vaikka menun!
Onko Save the Date -kortit lähettämättä? Me hoidettiin nämä jo pois alta, mutta onpa kaunis idea tässä kuvassa! Ehdottomasti olisi mennyt käyttöön, jos en olisi hätäillyt näiden std-korttien lähettämisen kanssa.
Ikkunat ovat myös ylipäätään kauniita vanhoine karmeineen. Valoja vielä ympärille niin se on siinä?
Noh, saa nähdä mitä tuolle yhdelle pienelle ikkunalle keksin ja löydänkö jostain isomman, "moniruutuisen" version jotta saadaan istumajärjestys kirjoiteltua sille.
Pakko vielä liittää tähän yksi kuva, jossa ei pääosassa ole vanhat ikkunat vaan vanhat ovet! Haluaisin meille photoboothin, eri asia onko se mahdollista lähinnä tilankäytön kannalta (ei voi luottaa siihenkään, että vettä ei varmasti sada...) mutta tälläiset ovet olisivat ihanat photoboothin taustalle! Käyttöön! :)
Mutta mitä näistä ikkunoista voisi tehdä?
Istumajärjestys! Tämä on ollut alunperin oma ajatukseni ikkunoiden käyttötarkoitukseksi. Tarvitsisi olla ikkuna, jossa on useampi ruutu, jotta saisi järkevästi pöydittäin kirjoiteltua istumajärjestykset...
Tai entä jos kertoisi vieraille hääparin tarinan, kaikki eivät sitä kuitenkaan välttämättä tiedä? Joko sanoin tai kuvin.
Ikkunaan voisi kirjoittaa myös päivän ohjelmarungon tai vaikka menun!
Onko Save the Date -kortit lähettämättä? Me hoidettiin nämä jo pois alta, mutta onpa kaunis idea tässä kuvassa! Ehdottomasti olisi mennyt käyttöön, jos en olisi hätäillyt näiden std-korttien lähettämisen kanssa.
Ikkunat ovat myös ylipäätään kauniita vanhoine karmeineen. Valoja vielä ympärille niin se on siinä?
Noh, saa nähdä mitä tuolle yhdelle pienelle ikkunalle keksin ja löydänkö jostain isomman, "moniruutuisen" version jotta saadaan istumajärjestys kirjoiteltua sille.
Pakko vielä liittää tähän yksi kuva, jossa ei pääosassa ole vanhat ikkunat vaan vanhat ovet! Haluaisin meille photoboothin, eri asia onko se mahdollista lähinnä tilankäytön kannalta (ei voi luottaa siihenkään, että vettä ei varmasti sada...) mutta tälläiset ovet olisivat ihanat photoboothin taustalle! Käyttöön! :)
lauantai 4. lokakuuta 2014
Kiitos kun kiusasitte
Viitaten tähän artikkeliin: http://yle.fi/uutiset/nakokulma_kiitos_kun_kiusasitte/7500312
Luin tuon tekstin aamulla ja niin kovasti se kosketti, liippasi läheltä, että oli pakko ottaa aihe käsittelyyn itsekin. Meinasin tästä jo kirjoitella, kun some-kanavat alkoiva tulvia #kutsumua-kuvia ja tekstejä, nämäkin siis kiusaamista vastaan, mutta en sitä kuitenkaan lopulta tehnyt. Miksi? En muista millä nimillä minua kutsuttiin. Kiusaamista oli, mutta iso osa konkreettisista asioista tai sanoista ovat unohtuneet. Olenko siis traumatisoitunut? Unohtanut, koska en halua muistaa vai unohtunut, koska nuo asiat eivät merkitse mitään, ainakaan enää?
Kiusaaminen alkoi heti ala-asteella. En tiedä miksi. Olin normaalipainoinen, normaalin näköinen. Ehkä olin pienikokoisempi ja siksi helppo uhri? Aina olen ollut lyhyt ja aikuisikään asti todella hoikka. Äitini teki meille lapsille vaatteita. Rakastin niitä. Kauniita mekkoja, housuja, paitoja, takkeja... Mutta sekös kiusaajia rassasi. Lempihousuni, ne missä oli nallen kuvia, olivat kiusaajien mielestä yöhousut. Muita nauratti, kun yksi kuulutti minun tulleen kouluun pyjamahousut jalassa. Vihasin niitä housuja sen jälkeen. Halusin repiä ne, heittää takkaan.
Kiusaaminen oli sanallista, mutta isompien POIKIEN (hei, kuinka raukkamaista?) osalta se oli myös fyysisesti uhkaavaa. Koskaan ei mitään tönimistä tai lyömistä ollut tai ainakaan en sellaista muista. Mitä nyt tukilta tönäistiin monesti alas, siltä missä tasapainoiltiin ja yritettiin saada vastapuolella tasapainoileva putoamaan. Minut tönäisi alas aina joku sen kaksintaistelun ulkopuolinen. Mutta niin, isommat pojat uhosivat, uhkailivat lyövänsä. Se oli pelottavaa.
Vaikka koko ala-asteen ajan minulla oli kavereita, ei kukaan uskaltanut nousta kiusaajia vastaan rinnalleni. Nauroivat mielummin heidän kanssaan tai sitten katselivat kauempaa. Kun luokalleni tuli uusi oppilas, yritin tarrata tähän henkeni kaupalla. Ensimmäisestä päivästä lähtien otin uuden oppilaan suojelukseeni ja yritin saada tästä taistelutoverin itselleni. Kutsuin leikkimään, autoin koulutehtävissä, varasin jokaiseen paritehtävään itselleni pariksi. Aina, AINA kiusaajat saivat kuitenkin uuden oppilaan puolellensa, uhkaamalla että alkavat kiusaamaan tätäkin samalla tavalla kuin minua.
En pysty sanoittamaan sitä, millaista kiusaaminen oli. Henkistä se oli siis enimmäkseen. Mutta kun en millään meinaa muistaa millaisia esimerkiksi ruokailutilanteet olivat.
Liikuntatunnit taas... Ne muistan. Muistan ne erittäin hyvin. Luokallani oli tyttö joka oli todella urheilullinen, musikaalinen, harrasti ties mitä ja äitinsä oli myös opettaja. Liikunnanopettaja. Liikuntatunnit olivat yhtä helvettiä. Sain kuulla paitsi muilta oppilailta, myös opettajalta olevani huono hiihtämään, luistelemaan, hidas kaikessa, kömpelö... Hiihto oli pahin. Olin hidas, kyllä. Sain sen kuulla jatkuvasti. Eniten liikunnanopettajalta ja tämän tyttäreltä. Ilkkuivat vierekkäin. Terveisiä vaan, en tykkää hiihdosta edelleenkään, se tuntuu vastenmieliseltä pakkopullalta enkä tähän päivään mennessä ole hiihtänyt metriäkään jos se ei ole ollut pakko (pakolliset hiihtotunnit yläasteella siis vain, lukion hiihdon skippasin kokonaan). Itse asiassa vasta nyt alan löytämään ylipäätään liikkumisen ilon.
Muistan käyttäneeni ihan samoja keinoja olla pois koulusta kuin Ami tuossa artikkelissaan. Kuumemittari patteriin oli se yleisin. Ja minäkin olen yhden mittarin kuumaan nesteeseen räjäyttänyt. Päänsäryt olivat yleinen vaiva, mahakivut jnejne.
Vanhemmat yrittivät kaikkensa. Ihan oikeasti te yrititte. Kävivät juttelemassa rehtorille, lopputulos tästä oli kuitenkin se, että äiti haukuttiin sekakäyttäjäksi(??) ja ties miksi ja vika oli minussa, vanhemmissani ja kotioloissa. Äiti kävi juttelemassa kiusaajilleni, tämä yllytti kiusaamaan lisää. Yritys hyvä kuitenkin. Lopulta muutimme kokonaan muualle. Paras mahdollinen ratkaisu.
Yläasteen aloittaminen ihan tyhjältä pohjalta oli pelottavaa, mutta helpottavaa. Sain jopa ensimmäisenä päivänä yhden hymyn (kiitos Katri, muistan sen ikuisesti). Sain ystäviä. Olin myös koulukiusaaja ja tästä soimaan itseäni lopun elämääni. Koin aina huonoa omaatuntoa kiusaamisesta (ilkkumista, ulkopuolelle jättämistä...) mutta en uskaltanut sanoa, että ei tehdä näin. Pelkäsin olevani itse kohta sen kiusatun paikalla. Olin mielummin "aidan sillä puolella", missä niinsanotusti vahvat ja itsevarmat nuoret olivat. Tosiasiassahan me olimme niitä heikkoja ja epävarmoja.
Elämäni paras päätös oli lähteä Australiaan. Se muutti minua, katsomistapaani maailmaa kohtaan ja sai näkemään kaiken avarakatseisemmin. Tulin sieltä valmiina vastaanottamaan kaiken ja kaikki avoimesti, kädet levällään. Olin valmis myös puolustamaan heikompia ja olemaan itse sillä tavalla vahva ja nöyrä.
Mutta mitä tämä kaikki on sitten minulle tehnyt?
Olen vahva. Osaan puolustaa itseäni. Nousen nopeasti barrikaadeille mitä tahansa pahaa kuulenkaan itsestäni sanottavan. Olen kuin raivohärkä paitsi itseäni puolustaessani, myös läheisiä puolustaessa. Joskus tämä osa minusta saa minut myös pulaan tai huonoon valoon joidenkin silmissä, mutta tämän minä opin. Itseään pitää puolustaa, seuraa siitä mitä tahansa. Kukaan ei sinua kannattele, joudut tekemään sen itse.
Olen nöyrä. En pidä mitään itsestäänselvyytenä. Terveyttä, onnellisuutta.
Olen avarakatseinen. Jokaiselle meille on paikka maailmassa. Kaikki olemme syntyneet "jostain syystä", jokaisella on tarkoitus. On sitten tarkoituksena olla perheenäiti, uraohjus, maailmanparantaja...
Olen avoin. Kerron tunteistani suoraan.
Että kiitos vain kiusaajat. Ilman teitä, en olisi minä!
Ja kiitos niille muutamalle ihmiselle jotka pysyivät ja ovat pysyneet rinnallani. Kiitos Jarno ja Joonas. Lämpimiä muistoja lapsuudesta on nimenomaan teidän kanssa, "naapurin poikien" kanssa. Kiipeiltiin puissa ja potkittiin palloa. Kiitos nykyisille ystävilleni. Olette niin tärkeitä.
Ja terveisiä kiusaajilleni. Olen nähnyt maailmaa, toiminut yrittäjänä, kilpaillut ratsastuksessa aluetasolla, ratsuttanut työkseni, opiskellut itselleni ammatin jossa työskentelen, aion myös jatko-opiskella, olen ihanan tytön äiti ja olen menossa naimisiin elämäni miehen kanssa. Te ette minua lannistaneet ja te jotka sitä kiusaamista pystytte edelleenkin yrittämään: ette onnistu. Minua ei kukaan kaada, koska olen oppinut seisomaan vahvana omilla jaloillani ilman epäilystä itsestäni ja onnistumisestani elämässä.
Luin tuon tekstin aamulla ja niin kovasti se kosketti, liippasi läheltä, että oli pakko ottaa aihe käsittelyyn itsekin. Meinasin tästä jo kirjoitella, kun some-kanavat alkoiva tulvia #kutsumua-kuvia ja tekstejä, nämäkin siis kiusaamista vastaan, mutta en sitä kuitenkaan lopulta tehnyt. Miksi? En muista millä nimillä minua kutsuttiin. Kiusaamista oli, mutta iso osa konkreettisista asioista tai sanoista ovat unohtuneet. Olenko siis traumatisoitunut? Unohtanut, koska en halua muistaa vai unohtunut, koska nuo asiat eivät merkitse mitään, ainakaan enää?
Kiusaaminen alkoi heti ala-asteella. En tiedä miksi. Olin normaalipainoinen, normaalin näköinen. Ehkä olin pienikokoisempi ja siksi helppo uhri? Aina olen ollut lyhyt ja aikuisikään asti todella hoikka. Äitini teki meille lapsille vaatteita. Rakastin niitä. Kauniita mekkoja, housuja, paitoja, takkeja... Mutta sekös kiusaajia rassasi. Lempihousuni, ne missä oli nallen kuvia, olivat kiusaajien mielestä yöhousut. Muita nauratti, kun yksi kuulutti minun tulleen kouluun pyjamahousut jalassa. Vihasin niitä housuja sen jälkeen. Halusin repiä ne, heittää takkaan.
Kiusaaminen oli sanallista, mutta isompien POIKIEN (hei, kuinka raukkamaista?) osalta se oli myös fyysisesti uhkaavaa. Koskaan ei mitään tönimistä tai lyömistä ollut tai ainakaan en sellaista muista. Mitä nyt tukilta tönäistiin monesti alas, siltä missä tasapainoiltiin ja yritettiin saada vastapuolella tasapainoileva putoamaan. Minut tönäisi alas aina joku sen kaksintaistelun ulkopuolinen. Mutta niin, isommat pojat uhosivat, uhkailivat lyövänsä. Se oli pelottavaa.
Vaikka koko ala-asteen ajan minulla oli kavereita, ei kukaan uskaltanut nousta kiusaajia vastaan rinnalleni. Nauroivat mielummin heidän kanssaan tai sitten katselivat kauempaa. Kun luokalleni tuli uusi oppilas, yritin tarrata tähän henkeni kaupalla. Ensimmäisestä päivästä lähtien otin uuden oppilaan suojelukseeni ja yritin saada tästä taistelutoverin itselleni. Kutsuin leikkimään, autoin koulutehtävissä, varasin jokaiseen paritehtävään itselleni pariksi. Aina, AINA kiusaajat saivat kuitenkin uuden oppilaan puolellensa, uhkaamalla että alkavat kiusaamaan tätäkin samalla tavalla kuin minua.
En pysty sanoittamaan sitä, millaista kiusaaminen oli. Henkistä se oli siis enimmäkseen. Mutta kun en millään meinaa muistaa millaisia esimerkiksi ruokailutilanteet olivat.
Liikuntatunnit taas... Ne muistan. Muistan ne erittäin hyvin. Luokallani oli tyttö joka oli todella urheilullinen, musikaalinen, harrasti ties mitä ja äitinsä oli myös opettaja. Liikunnanopettaja. Liikuntatunnit olivat yhtä helvettiä. Sain kuulla paitsi muilta oppilailta, myös opettajalta olevani huono hiihtämään, luistelemaan, hidas kaikessa, kömpelö... Hiihto oli pahin. Olin hidas, kyllä. Sain sen kuulla jatkuvasti. Eniten liikunnanopettajalta ja tämän tyttäreltä. Ilkkuivat vierekkäin. Terveisiä vaan, en tykkää hiihdosta edelleenkään, se tuntuu vastenmieliseltä pakkopullalta enkä tähän päivään mennessä ole hiihtänyt metriäkään jos se ei ole ollut pakko (pakolliset hiihtotunnit yläasteella siis vain, lukion hiihdon skippasin kokonaan). Itse asiassa vasta nyt alan löytämään ylipäätään liikkumisen ilon.
Muistan käyttäneeni ihan samoja keinoja olla pois koulusta kuin Ami tuossa artikkelissaan. Kuumemittari patteriin oli se yleisin. Ja minäkin olen yhden mittarin kuumaan nesteeseen räjäyttänyt. Päänsäryt olivat yleinen vaiva, mahakivut jnejne.
Vanhemmat yrittivät kaikkensa. Ihan oikeasti te yrititte. Kävivät juttelemassa rehtorille, lopputulos tästä oli kuitenkin se, että äiti haukuttiin sekakäyttäjäksi(??) ja ties miksi ja vika oli minussa, vanhemmissani ja kotioloissa. Äiti kävi juttelemassa kiusaajilleni, tämä yllytti kiusaamaan lisää. Yritys hyvä kuitenkin. Lopulta muutimme kokonaan muualle. Paras mahdollinen ratkaisu.
Yläasteen aloittaminen ihan tyhjältä pohjalta oli pelottavaa, mutta helpottavaa. Sain jopa ensimmäisenä päivänä yhden hymyn (kiitos Katri, muistan sen ikuisesti). Sain ystäviä. Olin myös koulukiusaaja ja tästä soimaan itseäni lopun elämääni. Koin aina huonoa omaatuntoa kiusaamisesta (ilkkumista, ulkopuolelle jättämistä...) mutta en uskaltanut sanoa, että ei tehdä näin. Pelkäsin olevani itse kohta sen kiusatun paikalla. Olin mielummin "aidan sillä puolella", missä niinsanotusti vahvat ja itsevarmat nuoret olivat. Tosiasiassahan me olimme niitä heikkoja ja epävarmoja.
Elämäni paras päätös oli lähteä Australiaan. Se muutti minua, katsomistapaani maailmaa kohtaan ja sai näkemään kaiken avarakatseisemmin. Tulin sieltä valmiina vastaanottamaan kaiken ja kaikki avoimesti, kädet levällään. Olin valmis myös puolustamaan heikompia ja olemaan itse sillä tavalla vahva ja nöyrä.
Mutta mitä tämä kaikki on sitten minulle tehnyt?
Olen vahva. Osaan puolustaa itseäni. Nousen nopeasti barrikaadeille mitä tahansa pahaa kuulenkaan itsestäni sanottavan. Olen kuin raivohärkä paitsi itseäni puolustaessani, myös läheisiä puolustaessa. Joskus tämä osa minusta saa minut myös pulaan tai huonoon valoon joidenkin silmissä, mutta tämän minä opin. Itseään pitää puolustaa, seuraa siitä mitä tahansa. Kukaan ei sinua kannattele, joudut tekemään sen itse.
Olen nöyrä. En pidä mitään itsestäänselvyytenä. Terveyttä, onnellisuutta.
Olen avarakatseinen. Jokaiselle meille on paikka maailmassa. Kaikki olemme syntyneet "jostain syystä", jokaisella on tarkoitus. On sitten tarkoituksena olla perheenäiti, uraohjus, maailmanparantaja...
Olen avoin. Kerron tunteistani suoraan.
Että kiitos vain kiusaajat. Ilman teitä, en olisi minä!
Ja kiitos niille muutamalle ihmiselle jotka pysyivät ja ovat pysyneet rinnallani. Kiitos Jarno ja Joonas. Lämpimiä muistoja lapsuudesta on nimenomaan teidän kanssa, "naapurin poikien" kanssa. Kiipeiltiin puissa ja potkittiin palloa. Kiitos nykyisille ystävilleni. Olette niin tärkeitä.
Ja terveisiä kiusaajilleni. Olen nähnyt maailmaa, toiminut yrittäjänä, kilpaillut ratsastuksessa aluetasolla, ratsuttanut työkseni, opiskellut itselleni ammatin jossa työskentelen, aion myös jatko-opiskella, olen ihanan tytön äiti ja olen menossa naimisiin elämäni miehen kanssa. Te ette minua lannistaneet ja te jotka sitä kiusaamista pystytte edelleenkin yrittämään: ette onnistu. Minua ei kukaan kaada, koska olen oppinut seisomaan vahvana omilla jaloillani ilman epäilystä itsestäni ja onnistumisestani elämässä.
keskiviikko 1. lokakuuta 2014
Hankintoja ja tehtäviä asioita listattuna
Jotenkin tuntuu siltä, että tämä hääsuunnittelu on jämähtänyt paikalleen. Elämässä on nyt vain työ ja urheilu, mitään muuta en osaa ajatella. Täytyykin tämän elämäntapamuutoksen tilanteesta kirjoitella vielä myöhemmin...
Oli pakko siis alkaa vähän jo listaamaan, mitä kaikkea pitää hankkia ja mielellään tietenkin jo aikoinaan. Suluissa on mistä kys. tuote aiotaan tilata / hakea.
- kukkamaljakot (Ikea)
- tuikkukupit (Ikea)
- sormustyyny (Etsy)
- kakun koriste (Etsy)
- vieraskirja
- nimikyltit vieraslahjoihin + juuttinauhaa
- kaitaliinat juuttikangasta
- pöytänumerot
- valoketjuja (Joulun jälkeen sieltä täältä)
- korut -> kaulakoru, korvikset, rannekoru, hiuskoru
- kengät
- alushame (Leimuline)
- alusvaatteet (Change?)
- kaasojen lahjat
- bestmanien lahjat
- sormukset
- miehen puku (vuokraus vai osto?)
- Lotan mekko, kengät ja korut
Sitten asioita joita pitää vielä tehdä.
- kukkien tilaaminen (vasta sitten lähempänä tilataan Mäkelän kukasta)
- kutsujen viimeistely ja lähettäminen
- pukujen sovitus ja mahdollinen muutosompelu helmikuun loppuun mennessä
- sormuksen tilaaminen
- photobooth-taustan tekeminen
- pöytäjärjestyksen suunnittelu ja esillelaitto
- musiikkien päättäminen (sisääntulo- ja ulosmenomusiikki, häätanssibiisi on päätetty)
Oli pakko siis alkaa vähän jo listaamaan, mitä kaikkea pitää hankkia ja mielellään tietenkin jo aikoinaan. Suluissa on mistä kys. tuote aiotaan tilata / hakea.
- kukkamaljakot (Ikea)
- tuikkukupit (Ikea)
- sormustyyny (Etsy)
- kakun koriste (Etsy)
- vieraskirja
- nimikyltit vieraslahjoihin + juuttinauhaa
- kaitaliinat juuttikangasta
- pöytänumerot
- valoketjuja (Joulun jälkeen sieltä täältä)
- korut -> kaulakoru, korvikset, rannekoru, hiuskoru
- kengät
- alushame (Leimuline)
- alusvaatteet (Change?)
- kaasojen lahjat
- bestmanien lahjat
- sormukset
- miehen puku (vuokraus vai osto?)
- Lotan mekko, kengät ja korut
Sitten asioita joita pitää vielä tehdä.
- kukkien tilaaminen (vasta sitten lähempänä tilataan Mäkelän kukasta)
- kutsujen viimeistely ja lähettäminen
- pukujen sovitus ja mahdollinen muutosompelu helmikuun loppuun mennessä
- sormuksen tilaaminen
- photobooth-taustan tekeminen
- pöytäjärjestyksen suunnittelu ja esillelaitto
- musiikkien päättäminen (sisääntulo- ja ulosmenomusiikki, häätanssibiisi on päätetty)
