Olen siis lähihoitajana mielenterveys- ja päihdetyössä. Tykkään työstäni. Tykkään ihmisistä täällä. Työkavereista ja asiakkaista. On mukavaa, kun on töitä ja palkka kilahtaa joka kuukausi tilille. Kaikki lisät maksetaan ja joskus saadaan vähän ekstraakin, kuten nyt jouluna Stockmannin lahjakortin muodossa (omaan elämääni vielä ihan kohtalaisen hieno summa ladattuna tälle kortille).
Kaipaan silti jotain muuta. Haasteita, vaihtelevia päiviä ja maisemia. Kaipaan entistä työtäni hevosalalla.
Sain reissata pitkin Suomea kisamatkoilla ja tapahtumissa. Sain vastuuta, kiitosta ja minuun luotettiin ja mielipiteitäni kunnioitettiin. Päivät olivat vaihtelevia, koskaan et tiennyt mitä päivä tullessaan tuo. Tapasin aivan ihania ihmisiä joista todella moni on jollakin tavalla elämässäni edelleen.
Miksi lähdin hevosalalta? Noh, silloisesta työpaikastani lähdin raskauteni vuoksi. En halunnut jäädä roikkumaan vuodeksi äitiyslomalle vaan tein mielestäni reilusti pienyrittäjää kohtaan ja irtisanouduin. Hevosalalle en lähtenyt takaisin huonon palkkatason vuoksi.
Mutta voiko kaikkea mitata rahassa? No voi. Kun vuokrat, sähkö, auton kulut, koirien ruuat, tytön vaatteet, omat vaatteet, ruuat... Kaikki maksaa, niihin tarvitsee rahaa. Mutta silti... Mitä sitten jos tekee työtä hieman pienemmällä rahalla, jos aamuisin heräät pirteänä valmiina päivään ja olet innoissasi päivän tapahtumista myös työpäivän jälkeen? Olet motivoitunut ja täynnä uusia ideoita? Onko se sitten niin huono juttu, jos saat vähemmän rahaa tästä kaikesta?
Paluuta hevosalalle haaveilen, mutta kyllä se vain näin perheellisenä ihmisenä vaatisi sen tietyn suuruisen kuukausipalkan, että se olisi mahdollista. Kun kaikki maksaa. Toki jos olisi valmis tinkimään nykyisestä elintasostaan, mutta se ei ole yksin minusta kiinni vaan täytyy ajatella myös mitä muu perhe haluaa. Sitä paitsi, minä halusin ottaa koiran joka syö yhtä paljon kuin hevonen... Pelkästään sen ruokiin menee vähän alle 200e/kk.
Noh, työni tässä nykyisessä paikassa loppuu joka tapauksessa 31.1.2015. Sijaisuudestahan tässä oli kyse ja tiedossa oli, että jossain kohtaa se päättyy. Kovasti etsin uusia haasteita ja mietin, mikä se on mitä haluan isona tehdä. Kun tuntuu, etten ole vielä kovinkaan iso... En vielä lähellekään.
Onneksi on kuitenkin tämä yksi ratsutettava joka pitää minut kiinni haaveissani - niissä mistä en vielä oikein selvää ota, mutta jotenkin hevoset niihin liittyvät, on sitten kyse työstä tai omasta henkilökohtaisesta elämästäni.
Popi/Rousku on aika pätevä 3-vuotias. :)
3 kommenttia:
Ah, mitä kuvia! <3 Valitettavasti joskus on tehtävä päätökset puhtaasti järjen ja talouden mukaan vaikka mieli halajaisi ihan muuta. Niin minäkin olen aikoinaan päätynyt tekemään, musiikin sijaan valitsin sosiaali- ja kasvatusalan. En kadu valintaani, sillä musiikilla itsensä elättäminen on melko utopistinen ajatus tässä maassa ja sitä paitsi pidän työstäni, mutta silti joskus tulee mietittyä...
Toivottavasti löydät jotain mielekästä tammikuun jälkeen!
Minäkin hylkäsin aikoinani hevosalan, juurikin palkkatason vuoksi, sillä kun ei talolainaa makseta.
Haaveena olisi silti saada jonain päivänä vaikka omaan pihaan sellainen talli, että voisi ottaa pari yksäriä ja kasvattaa poneja.
Ehkä sitten joskus... :)
Minttunen, niinhän se on! Kyllä tässä olisi paljon sellaisia asioita mitä tekisi vallan mielellään, mutta niistä ei juurikaan haluta maksaa... Tämä hevosala ihan ykkösenä. Mutta ehkä sitten joskus!
Monika, meillä on haaveena omistaa vielä Lapista jonkinlainen matkailukeskus. Olisi hevosia, koiria, poroja... Mies vetäisi retkiä ja hoitaisi metsää... Ah. Joskus sitten.
Lähetä kommentti