Luin tuon tekstin aamulla ja niin kovasti se kosketti, liippasi läheltä, että oli pakko ottaa aihe käsittelyyn itsekin. Meinasin tästä jo kirjoitella, kun some-kanavat alkoiva tulvia #kutsumua-kuvia ja tekstejä, nämäkin siis kiusaamista vastaan, mutta en sitä kuitenkaan lopulta tehnyt. Miksi? En muista millä nimillä minua kutsuttiin. Kiusaamista oli, mutta iso osa konkreettisista asioista tai sanoista ovat unohtuneet. Olenko siis traumatisoitunut? Unohtanut, koska en halua muistaa vai unohtunut, koska nuo asiat eivät merkitse mitään, ainakaan enää?
Kiusaaminen alkoi heti ala-asteella. En tiedä miksi. Olin normaalipainoinen, normaalin näköinen. Ehkä olin pienikokoisempi ja siksi helppo uhri? Aina olen ollut lyhyt ja aikuisikään asti todella hoikka. Äitini teki meille lapsille vaatteita. Rakastin niitä. Kauniita mekkoja, housuja, paitoja, takkeja... Mutta sekös kiusaajia rassasi. Lempihousuni, ne missä oli nallen kuvia, olivat kiusaajien mielestä yöhousut. Muita nauratti, kun yksi kuulutti minun tulleen kouluun pyjamahousut jalassa. Vihasin niitä housuja sen jälkeen. Halusin repiä ne, heittää takkaan.
Kiusaaminen oli sanallista, mutta isompien POIKIEN (hei, kuinka raukkamaista?) osalta se oli myös fyysisesti uhkaavaa. Koskaan ei mitään tönimistä tai lyömistä ollut tai ainakaan en sellaista muista. Mitä nyt tukilta tönäistiin monesti alas, siltä missä tasapainoiltiin ja yritettiin saada vastapuolella tasapainoileva putoamaan. Minut tönäisi alas aina joku sen kaksintaistelun ulkopuolinen. Mutta niin, isommat pojat uhosivat, uhkailivat lyövänsä. Se oli pelottavaa.
Vaikka koko ala-asteen ajan minulla oli kavereita, ei kukaan uskaltanut nousta kiusaajia vastaan rinnalleni. Nauroivat mielummin heidän kanssaan tai sitten katselivat kauempaa. Kun luokalleni tuli uusi oppilas, yritin tarrata tähän henkeni kaupalla. Ensimmäisestä päivästä lähtien otin uuden oppilaan suojelukseeni ja yritin saada tästä taistelutoverin itselleni. Kutsuin leikkimään, autoin koulutehtävissä, varasin jokaiseen paritehtävään itselleni pariksi. Aina, AINA kiusaajat saivat kuitenkin uuden oppilaan puolellensa, uhkaamalla että alkavat kiusaamaan tätäkin samalla tavalla kuin minua.
En pysty sanoittamaan sitä, millaista kiusaaminen oli. Henkistä se oli siis enimmäkseen. Mutta kun en millään meinaa muistaa millaisia esimerkiksi ruokailutilanteet olivat.
Liikuntatunnit taas... Ne muistan. Muistan ne erittäin hyvin. Luokallani oli tyttö joka oli todella urheilullinen, musikaalinen, harrasti ties mitä ja äitinsä oli myös opettaja. Liikunnanopettaja. Liikuntatunnit olivat yhtä helvettiä. Sain kuulla paitsi muilta oppilailta, myös opettajalta olevani huono hiihtämään, luistelemaan, hidas kaikessa, kömpelö... Hiihto oli pahin. Olin hidas, kyllä. Sain sen kuulla jatkuvasti. Eniten liikunnanopettajalta ja tämän tyttäreltä. Ilkkuivat vierekkäin. Terveisiä vaan, en tykkää hiihdosta edelleenkään, se tuntuu vastenmieliseltä pakkopullalta enkä tähän päivään mennessä ole hiihtänyt metriäkään jos se ei ole ollut pakko (pakolliset hiihtotunnit yläasteella siis vain, lukion hiihdon skippasin kokonaan). Itse asiassa vasta nyt alan löytämään ylipäätään liikkumisen ilon.
Muistan käyttäneeni ihan samoja keinoja olla pois koulusta kuin Ami tuossa artikkelissaan. Kuumemittari patteriin oli se yleisin. Ja minäkin olen yhden mittarin kuumaan nesteeseen räjäyttänyt. Päänsäryt olivat yleinen vaiva, mahakivut jnejne.
Vanhemmat yrittivät kaikkensa. Ihan oikeasti te yrititte. Kävivät juttelemassa rehtorille, lopputulos tästä oli kuitenkin se, että äiti haukuttiin sekakäyttäjäksi(??) ja ties miksi ja vika oli minussa, vanhemmissani ja kotioloissa. Äiti kävi juttelemassa kiusaajilleni, tämä yllytti kiusaamaan lisää. Yritys hyvä kuitenkin. Lopulta muutimme kokonaan muualle. Paras mahdollinen ratkaisu.
Yläasteen aloittaminen ihan tyhjältä pohjalta oli pelottavaa, mutta helpottavaa. Sain jopa ensimmäisenä päivänä yhden hymyn (kiitos Katri, muistan sen ikuisesti). Sain ystäviä. Olin myös koulukiusaaja ja tästä soimaan itseäni lopun elämääni. Koin aina huonoa omaatuntoa kiusaamisesta (ilkkumista, ulkopuolelle jättämistä...) mutta en uskaltanut sanoa, että ei tehdä näin. Pelkäsin olevani itse kohta sen kiusatun paikalla. Olin mielummin "aidan sillä puolella", missä niinsanotusti vahvat ja itsevarmat nuoret olivat. Tosiasiassahan me olimme niitä heikkoja ja epävarmoja.
Elämäni paras päätös oli lähteä Australiaan. Se muutti minua, katsomistapaani maailmaa kohtaan ja sai näkemään kaiken avarakatseisemmin. Tulin sieltä valmiina vastaanottamaan kaiken ja kaikki avoimesti, kädet levällään. Olin valmis myös puolustamaan heikompia ja olemaan itse sillä tavalla vahva ja nöyrä.
Mutta mitä tämä kaikki on sitten minulle tehnyt?
Olen vahva. Osaan puolustaa itseäni. Nousen nopeasti barrikaadeille mitä tahansa pahaa kuulenkaan itsestäni sanottavan. Olen kuin raivohärkä paitsi itseäni puolustaessani, myös läheisiä puolustaessa. Joskus tämä osa minusta saa minut myös pulaan tai huonoon valoon joidenkin silmissä, mutta tämän minä opin. Itseään pitää puolustaa, seuraa siitä mitä tahansa. Kukaan ei sinua kannattele, joudut tekemään sen itse.
Olen nöyrä. En pidä mitään itsestäänselvyytenä. Terveyttä, onnellisuutta.
Olen avarakatseinen. Jokaiselle meille on paikka maailmassa. Kaikki olemme syntyneet "jostain syystä", jokaisella on tarkoitus. On sitten tarkoituksena olla perheenäiti, uraohjus, maailmanparantaja...
Olen avoin. Kerron tunteistani suoraan.
Että kiitos vain kiusaajat. Ilman teitä, en olisi minä!
Ja kiitos niille muutamalle ihmiselle jotka pysyivät ja ovat pysyneet rinnallani. Kiitos Jarno ja Joonas. Lämpimiä muistoja lapsuudesta on nimenomaan teidän kanssa, "naapurin poikien" kanssa. Kiipeiltiin puissa ja potkittiin palloa. Kiitos nykyisille ystävilleni. Olette niin tärkeitä.
Ja terveisiä kiusaajilleni. Olen nähnyt maailmaa, toiminut yrittäjänä, kilpaillut ratsastuksessa aluetasolla, ratsuttanut työkseni, opiskellut itselleni ammatin jossa työskentelen, aion myös jatko-opiskella, olen ihanan tytön äiti ja olen menossa naimisiin elämäni miehen kanssa. Te ette minua lannistaneet ja te jotka sitä kiusaamista pystytte edelleenkin yrittämään: ette onnistu. Minua ei kukaan kaada, koska olen oppinut seisomaan vahvana omilla jaloillani ilman epäilystä itsestäni ja onnistumisestani elämässä.
5 kommenttia:
Hieno kirjoitus! <3
<3 ja kiitos tästä tekstistä.
Hieno teksti, itsekkin koulukiusaamista kokeneena voin samaistua. Minulla se ei vain ollut niin pahaa, kuin sinulla, mutta poikien silmätikku olin.
Liityin blogisi lukijaksi, kiva lukea jonkun muunkin hölinöitä täältä päin. :)
Komppaan ylläolevia; hieno kirjoitus! <3 Voi kunpa kenenkään ei tarvitsisi koskaan kärsiä kiusaamisesta. Se jättää arpia.
Koskettava kirjoitus! Tuo, mitä kerroit ala-asteajastasi kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin omanikin oli. Hienoa, että asiat ovat elämässäsi kuitenkin järjestyneet niin hyvin. Samoin ovat minullakin. Meitäpä eivät kiusaajat lannistaneet!
Kiva blogi sinulla muutenkin, liityin lukijaksi. :)
P.S. Minäkin olen entinen aktiivinen ratsastuksen harrastaja. :)
Lähetä kommentti